maanantai 23. heinäkuuta 2012

Alex Capus: Léon ja Louise

Yleensä en lue kirjoja uutuuksina. Laskeskelin, että minulla on tällä hetkellä reippaat 30 vanhempaa kiinnostavaa kirjaa lukematta. Muutamista uutuuksista olen toki tehnyt varauksen. Tämäkin kirja lähti mukaani vahingossa, kun kävin naapurikunnan kirjastossa. Siellä oli paljon kiinnostavaa valmiiksi hyllyssä ja tälläkin uutuudella olisi ollut kuukauden laina-aika. Tämä kirja ei ollut listattuna mielenkiintoiset uutuudet postauksessani, mutta olin blogien kautta tästä kuullut. Kirjan kansi on kaunis, aihe kiinnostava ja kirja vaikutti nopealukuiselta. Samalla loistava mahdollisuus lukea jotain ranskalaista. Lisäksi tarina pohjautuu kirjoittajan isoisän tarinaan.


Kirja alkaa tarinan lopusta. Perhe ja läheiset ovat kokoontuneet Léon La Gallin hautajaisiin Notre Damen katedraaliin. Pappia odotellessa kirkkoon ilmestyy pieni naishahmo, Louise Janvier. Hän on Léonin todellinen rakkaus. Nainen, johon liittyy paljon muistoja ja haaveita menneisyydestä.

Léon ja Louise tapasivat toisensa ennen 1. maailmansotaa sattumalta. Léon on pestattu sähköttäjäksi ja itsenäinen elämä on vasta edessä. Hän kohtaa kitisevällä polkupyörällä ajavan hurmaavan tytön ja eipä aikaakaan, kun he viettävät vapaapäivän yhdessä meren rannalla. Sota puuttuu peliin ja he eivät tapaa toisiaan vuosiin. Heidän taas tavatessaan Léon on perheen isä, mutta edes Léonin avioliitto ei tule heidän rakkautensa väliin. Vaikka he yrittävät elää omaa elämäänsä tahoillaan, mielessään ja sydämessään heillä on todella vain toisensa. 2. maailmansodan aikana yhteys säilyy ja rakkaus elää pitkissä kirjeissä. Léon haluaa kantaa vastuun perheestään, vaikka ei voi unohtaa Louisea. Vaimo, Yvonne tietää, ettei koskaan saa miestään kokonaan itselleen. Sodasta selvitäkseen perhe kuitenkin ponnistelee yhdessä. Juonen iso kysymys on, tuleeko Léonin ja Louisen yhteinen aika, saavatko he toisensa?

Tämä on hieman erilainen rakkaustarina. Hahmot ovat aidon oloisia ja persoonallisia. Louise on puheissaan hieman ronski ja suruviestejä pyörällään välittävä kuoleman enkeli, kun Léon taas on vetäytyvämpi laborantti. Suhde Yvonneen on mielenkiintoinen, minusta jopa surullinen siis vaimon kannalta. Ainakaan minä en haluaisi olla hänen housuissaan. Olisi kurjaa jäädä aviopuolison mielessä toiseksi. Kertojana on Léonin lapsenlapsi, mikä on mukava kertojanäkökulma. Lopusta tulee hyvä olo ja se sopii tarinaan. Hyvä ja lukemisen arvoinen kirja, mutta minulle ei mikään maailman ihanin rakkaustarina. 

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

Näin heinäkuussa lukutahti on ollut vähän hitaampi.  Bolšoin perhonen on monitahoinen, hyvin kirjoitettu ja kiinnostava lukuromaani, josta pidin paljon.

Nina Revskaja on jo vanha entinen Moskovan Bolsoi-teatterin suurin tähti, Bolsoin perhonen. Hän elää vanhuuttaan Bostonissa ja tarkkailee maailmaa pyörätuolista käsin, omien taakkojensa uuvuttamana. Menneisyys Neuvosto-Venäjällä, äidin avustuksella luotu balettiura ja entiset ystävät elävät Ninan muistoissa. Hän haluaa vapautua menneisyydestään ja uskoo arvokkaan meripihkakorusetin huutokauppaamisen auttavan unohtamaan. Eihän Ninalla ole sille käyttöä.

Drew Brooks tulee Ninan luo laatimaan listaa koruista huutokauppaa varten. Ninan nihkeästä innostuksesta huolimatta Drew jatkaa sinnikkäästi korujen historian tutkimista. Drewn isoisä oli venäläinen ja tämä lisää Drewn kiinnostusta Ninaa kohtaan. Kun tieto korujen myynnistä leviää julkisuuteen kuvioon ilmestyy nimetön lahjoittaja, joka uskoo meripihkakaulakorun kuuluvan samaan sarjaan Ninan korujen kanssa. Ninan kuullessa kaulakorusta menneisyyden muistot ja ihmiset tulevat lähelle äiti, Viktor, Madame, Vera, Polina ja Gershi.

Kaulakorun lahjoittaja on keski-ikäinen venäjän kielen professori Grigori Solodin. Hänen taakkanaan on leskeys ja kaulakorun historia. Drew ja Grigori huomaavat voivansa auttaa toisiaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Drew pyytää Grigorilta  apua venäläisen isoisänsä päiväkirjan kääntämisessä, jotta saisi vastauksia sukujuurtensa avoimiin kysymyksiin. Aikanaan ihmisiä niin sitonut kuin erottanutkin meripihkainen korusetti sitoo nyt ihmiskohtaloita jälleen yhteen.    

torstai 12. heinäkuuta 2012

David Nicholls: Sinä päivänä

David Nichollsilta on suomennettu nyt toinenkin kirja. Minä luin vasta nyt Sinä päivänä, joka on ollut hyvin luettu muissa blogeissa. Täytyy tunnustaa, että en ensin tajunnut kirjan kannen kasvoja. Kansi on todella sopiva ja sen lauseet tiivistävät tarinan. Kaksikymmentä vuotta. Kaksi ihmistä.

15.7.1988 Emma Morley ja Dexter Mayhew ovat juuri valmistuneet yliopistosta, ja päätyneet viettämään yön yhdessä. Emma on syvällisempi ja pohdiskeleva, Dexter taas haluaa pitää hauskaa, olla villi ja vapaa.

Kirjassa seurataan Emman ja Dexterin tarinaa. Kappaleet koostuvat siitä mitä vuosittain heidän tapaamispäivänään tapahtuu. Elämänpolut ovat hyvin erilaisia. Emma tarjoilee Tex mex-ruokaa ja Dexter juontaa myöhäisohjelmia. Emma haluaa kirjoittaa ja Dexter menestyä TV-alalla. Myöhemmin Dexterin elämää hallitsevat vahvasti viina ja huumeet. Hän matkustelee paljon ja lähettelee Emmalle postikortteja. Vaikka Dexterillä on monia naissuhteita hän silti palaa muistoissaan usein Emmaan. Emma puolestaan valmistuu opettajaksi ja päivätyön ohella uurastaa kirjoitushaaveen parissa ja etsii sitkeästi kustantajaa teksteilleen. Vuosien varrella välit välillä viilenevätkin, kun kumpikin etsii itseään ja toisiaan. Silti he päätyvät lopulta yhteen. Loppu ei kuitenkaan ole kovin onnellinen.

Kirja on saumattomasti ja hyvin kirjoitettu, vaikka kappaleissa hypätään vuosi eteenpäin. Pidin kirjasta paljon. Elokuvaa tästä en ole nähnyt ja tuskin katsonkaan. Dexter on kyllä välillä tosi ärsyttävä, kirjan perusteella ei yhtään minun tyyppiäni. Lukemista se ei haitannut. Sen sijaan löysin useammankin kirjoitus/kielioppivirheen, mikä ärsytti enemmän. Tiedän, että omissa postauksissani on virheitä, mutta painetun kirjan toivoisi olevan virheetön. En tiedä, koska uskallan lukea Nichollsin uusimman suomennoksen, se ei ole saanut yhtä paljon suitsutusta kuin tämä. Luen jossain vaiheessa, kuitenkin sen edellä on vaikka mitä muuta.

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Richard Mason: Muistojen huoneet

Richard Mason oli minulle jälleen uusi kirjailija ja luin Muistojen huoneet suositusten perusteella. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, mutta minulle tämä ei ollut unohtumaton lukuelämys. Aikaakin tähän meni riittävästi. En pysty lukemaan kirjoja yleensäkään yhdeltä istumalta. Ihan hyvä lukuromaani, mutta ei yllä lähellekään tämän vuoden mieleenpainuvimpia.

Eloise on kiireinen liikenainen, joka seuraa pörssikurssien liikahteluja ja sijoittaa isoja rahoja. Eloise hankkii ikääntyvälle äidilleen Joanille paikan tyyriistä hoitokodista, koska ei ehdi huolehtia hänestä eikä erityisemmin halua häntä saman katon alle. Veli George on Austraaliassa, joten sieltä ei pahemmin apua tipu. Ennen muuttoa vanhainkotiin Eloise ja Joan matkustavat Etelä-Afrikkaan Joanin kotiseuduille. Kotitilan paikalla on nykyään ostoskeskus. Tuolla matkalla Joan saa käsinsä päiväkirjan, joka johdattaa hänet sukunsa karmeiden kokemusten keskelle buurisotaan ja keskitysleirille. 

Matkan jälkeen Joanin tila vanhainkodissa heikkenee nopeasti ja hänen todetaan sairastavan harvinaista dementtian muotoa. Hoitajat antavat hänelle paljon lääkkeitä, mutta Joanin mielikuvitus vie häntä matkoille menneeseen, jonka tapahtumat ovat hänelle hyvin todellisia. Retkellä kirjastoon Joan tutustuu sattumalta 16-vuotiaaseen arkistonhoitaja Pauliin, josta tulee hänelle tärkeä ystävä. 

Äidin ja tyttären suhde on mielenkiintoista seurattavaa, minusta jopa mielenkiintoisempaa kuin Joanin mielikuvitusmatkat tai menneisyys. Eloise joutuu äitinsä lisäksi huolehtimaan työpaikkansa kriittisestä tilanteesta. Pomo ja työtoveri painavat päälle ja nuoruudenrakkaus Claude kuuluu olennaisesti yhtiön pelastamiseen. Clauden ja Eloisen uudelleen lämpenevä suhde ja siihen liittyvä lempi eivät minuun iskeneet. Surullisinta ja ärsyttävintä kirjassa on erityisesti hoitokodin ylihoitajan Sisar Karenin asenne. Hän vetoaa aina kokemukseensa ja ammattitaitoonsa, mitä tulee Joania koskeviin asioihin. Tärkeää on pitää hyvin tuottava potilas kunnossa. Hoitokodin toimintatavat riistävät kokonaan vanhojen ihmisten mielipiteet, yksityisyyden ja arvokkuuden.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins: Vihan liekit - Nälkäpeli 2

Nälkäpeli on ohi, mutta se ei tuo vapautta. Pelin voittajina Katniss ja Peeta lähtevät voittajakierokselle vyöhykkeisiin. Kansaa kinnostaa julkkispari, mutta presidentti Snow ei ole tyytyväinen. Sääntöjen rikkominen lietsoo kapinamieltä. Yllättäen presidentti käy Katnissin kotona ja hän joutuu osoittamaan rakkautensa aitouden Peetaa kohtaan. Näytelmä siis jatkuu läheisten suojelemiseksi.

Capitolin ote kotivyöhykkeellä ja muuallakin kiristyy. Kapinoitsijat on saatava kuriin. Katniss ja Peeta asuvat perheineen voittajien kylässä, kun Katnissin paras ystävä Gale on mennyt hiilikaivokseen töihin heillä on aikaa tavata vain sunnuntaisin. Katnissin ja Peetan pakotettu suhde vaikeuttaa suhdetta Galeen. Vyöhykkeelle 12 tulee uusia rauhanvartijoita, jotka alkavat noudattaa sääntöjä hyvin tarkasti, rankaista kaikista rikoksista ja korjaavat vyöhykkeen sähköaidan, mikä vaikeuttaa metsässä samoilua ja metsästystä.

Nälkäpelissä järjestetään 25 vuoden välein neljännesjuhlapeli. Katniss luulee toimivansa 75. pelin ohjaajana. Mutta neljännesjuhlapeliin kuuluu aina jokin yllätys ja tällä kertaa presidentti Snow on päättänyt, että osallistujat arvotaan kaikkien jo kertaalleen voittaneiden joukosta muistuttamaan kapinallisia siitä, ettei vahvinkaan voi voittaa Capitolin valtaa. Katniss ja Peeta joutuvat jälleen taistelemaan hengestään.

Aluksi ajattelin, että tässä toistuu suunnilleen sama kuvio, kun henkilöt päätyvät peliin uudestaan. Todellisuudessa politiikka ja ihmisten asema vyöhykkeillä tuovat tarinaan lisää kiinnostavuutta. Katniss on avainasemassa kansannousun kannalta ja matkijanärhikorun merkitys selkiytyy. Mikä on vyöhykkeen 13 tilanne, voisiko siellä elää tai johtaa kapinaa? Tarina jää mielenkiintoiseen kohtaan. Odotan, että saan kolmannen osan käsiini.