maanantai 20. elokuuta 2012

Janice Y.K.Lee: Pianotunnit

Pianotunnit päätyi lukulistalleni muiden blogien kautta, kuten moni muukin lukulistani kirja. Minua innosti kirjan tapahtumapaikka Hongkong ja toinen maailmansota. Tämä on muuten jo kolmas tänä vuonna lukemani kirja, johon piano liittyy tavalla tai toisella.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla 1940- ja 1950- lukujen Hongkongissa. 1950-luvun päähenkilö on Claire Pendleton, joka on tullut Hongkongiin tuoreen aviomiehensä Martinin työn takia. Martin on luotettava, mutta tylsä. Claire on aikaisemmin kotonaan Englannissa soittanut pianoa ja päätyy opettamaan kiinalaisen hienostoperheen, Chenien tytärtä.

1940-luvun päähenkilö on Will Truesdale, englantilaismies, joka tutustuu valovoimaiseen seurapiirikuningattareen Trudy Liangiin. Willille avautuu Trudyn kanssa uusi maailma seurapiirien keskellä. He rakastuvat, mutta sota tulee heidän väliinsä, kun japanilaiset miehittävät Hongkongin 1941. Trudy ei halua lähteä Hongkongista sotaa turvaan ja Will joutuu pakkotyöleirille. Trudy yrittää selvitä sillä aikaa serkkujensa Dominickin ja Victor Chenin kanssa. Sota vaikuttaa heidän suhteeseensa ja kaikki tekevät valintojaan.

Will ja Clare tutustuvat, kun Will on sodan jälkeen Chenien autonkuljettajana. Will on vaitonainen salaperäisestä menneisyydestään ja vähitellen Clarelle paljastuu asioita, jotka kietovat heidän tarinsa yhteen. Claren itsenäistyminen ja sopeutuminen Hongkongiin ovat myös tarinassa seurattavia asioita.

Lukemisen jälkeen tuli vähän tyhjä olo. Olin ensin hieman pettynyt, koska kuvittelin tarinan perinteisemmäksi rakkaustarinaksi. Noin vuorokausi lukemisen jälkeen maku kirjasta on kuitenkin parempi. Kirja on hyvä lukuromaani, mutta en oikein osaa edes sanoiksi pukea, minkä takia tämä ei minulle ollut ihan täydellinen kirja. Suosittelen kuitenkin, jos et ole lukenut.  

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Suzanne Collins: Matkijanärhi - Nälkäpeli 3

Muutama päivä sitten sain Nälkäpeli-trilogian päätökseen. Täytyy myöntää, että pieni haikeus iski, koska pidin sarjasta todella paljon ja odotin uutta osaa aina innolla kirjastosta. Ensimmäinen osa oli paras, koska se sai innostumaan tarinasta. Nämä pitkittivät aina jonkun muun aloitusta, koska halusin tietää mitä tapahtuu ja saada kirjan seuraavalle odottajalle. Nyt en jonotustilannetta tarkistanut, mutta silloin, kun tämä tuli minulle jonossa oli 24 varausta. Blogin aikana olen oppinut, että nuortenkin puolelta löytää todella kiinnostavaa luettavaa, vaikka ei kuuluisikaan kohderyhmään. Mikäköhän on seuraava sarja, josta tykkään näin paljon?

Katniss on pelastettu Nälkäpelistä vyöhykkeelle 13 kapinallisten toimesta, mutta selviytyneiden joukko on todella pieni. Peeta on Capitolin vankina eikä voinnista ole takeita. Katniss vierailee vanhalla kotivyöhykkeellään, joka on tuhottu voittajien kylää lukuun ottamatta, ja monet ovat saaneet surmasa. Vaikka Katniss perheineen saa asuinpaikan ja turvan vyökkeellä 13 sopeutuminen sinne ei ole helppoa. Ihmiset asuvat maan alla, päivät ovat etukäteen ohjelmoituja ja säännöt tiukkoja. Kapinalliset haluavat, että Katniss ryhtyy heidän keulakuvakseen, Matkijanärheksi. Matkijanärhen on tarkoitus innostaa  propagandavideoissa- ja mainoksissa vyöhykkeiden asukkaita taistelemaan vapauden puolesta.

Sodan syttyminen on vain ajan kysymys, ja Katniss suostuu tehtäväänsä vaikean pohdinnan jälkeen. Suostumuksen edellytyksenä on kuitenkin hänen ehtojensa noudattaminen. Katniss haluaa itse tappaa Presidentti Snown ja mukaan todelliseen taisteluun. Se on kuitenkin vaikeaa, koska hänet halutaan pitää sivussa turvallisuuteen vedoten. Samalla hän pohtii suhdettaan Peetaan ja Galeen. Hän pitää molemmista eikä voi koskaan unohtaa heitä kumpaakaan. Valintaa ehtii pohtia sitten, jos he kaikki selviävät sodasta.

Sodassa tapetaan paljon ihmisiä. Välillä on vaikea tietää kenellä on puhtaimmat jauhot pussissaan. Päähenkilöt saavat kestää raakuutta ja henkistä tuskaa. Sotaa enemmän olisin halunnut tietää sodan jälkeisistä tapahtumista.  

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Tutustuin Ian McEwanin tuotantoon lukemalla Sementtipuutarhan. Siinä keskiössä ovat kertojana toimiva 14-vuotias Jack ja hänen sisaruksensa Julie, Sue ja Tom. He jäävät keskenään, kun vanhemmat kuolevat lyhyen ajan sisällä, ensin isä sitten äiti. Vähän ennen kuolemaansa isä tilaa runsaasti sementtiä haaveilemaansa sementtipuutarhaa varten. Äidin kuoleman lapset haluavat salata, koska pelkäävät toisistaan eroon joutumista ja kotitalonsa menettämistä. Hautaamisenkin he hoitavat omalla tavallaan. Sisarukset alkavat elää isossa talossa omien sääntöjen, tahtonsa ja taitojensa mukaan.

Sisaruksista vanhin, 16-vuotias Julie vastaa eniten arkisista asioista, kuten rahasta ja ruuasta. Nuorin, vain 6-vuotias Tom taantuu traagisista tapahtumista ja haluaa välillä olla pikkuvauva, jota Julie hoitaa. Tom haluaa myös pukeutua tyttöjen vaatteisiin. Suessa ei ole mitään kovin erityistä. Hän muistelee eniten äitiään, itkee ja kirjoittaa tuntojaan päiväkirjaan. Jack kuvataan epäsosiaaliseksi, likaiseksi ja haisevaksi teiniksi, jota kiinnostaa enemmän masturbointi ja nukkuminen kuin koulunkäynti tai työpaikan hankkiminen. Hän on turhan kiinnostunut sisarestaan Juliesta ja on poikkeuksellisen mustasukkainen tämän uudesta ja kunnollisesta poikaystävästä, Derekistä. Hän pitää Julien katselusta bikineissä ja lapsina he leikkivät sisaruksille kyseenalaista leikkiä. Se kuvaa heidän sisarussuhteensa sairasta luonnetta.

Sisarukset saavat elää omaa arkeaan suhteellisen pitkään, koska heillä ei koskaan käy ketään eikä kuolleita vanhempiakaan kukaan tunnu kaipaavan. Derek joutuu todistamaan jotain inhottavaa ja hänen on pakko puuttua sisarusten elämänmenoon. Mielestäni hyvä niin.

Sementtipuutarha oli pikkuinen kirja, mutta tarinaa ei voi pitää pikkuisena tai yhdentekevänä. Joidenkin kirjojen kohdalla olen kaivannut tiivistämistä. Tähän en kaivannut mitään lisää. Lukiessa pystyi kyllä ennakoimaan juonta ja ratkaisua. McEwan kirjoittaa mielekkäästi, mutta maailmassa on niin paljon kirjoja ja kirjailijoita eikä säväytys ollut riittävä, että lukisin hänen kirjojaan lisää. Ainakin toistaiseksi näin.

maanantai 6. elokuuta 2012

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Haudankaivajan tytär on Rebecca Schwartin kasvutarina aina 1930-luvulta 1990-luvun loppupuolelle. Rebecca syntyy laivassa, joka kuljettaa ihmisiä natseja pakoon Amerikkaan. Perheen isä, Jacob Schwart saa töitä haudankaivajana ja perhe asettuu hautausmaan kylmään mökkimurjuun asumaan. Lapsuus on rankka, koska isä on katkeroitunut ja väkivaltainen ja veljetkin karkaavat tilaisuuden tullen. Isän tehtyä traagisen ratkaisunsa Rebeccasta tulee orpo, ja hän alkaa rakentaa omaa identiteettiään. Hän haluaa olla jotain muuta kuin hulluksi leimatun haudankaivajan tytär.

17-vuotiaana Rebecca siivoaa pimeästi hotellihuoneita ja rakastuu panimoalalla työskentelevään Niles Tignoriin. Monet varoittelevat Rebeccaa miehestä, joka on huomattavasti vanhempi ja kokenut naistenmies. Rebeccasta tulee nuori vaimo ja äiti. Niley-poika on äidilleen tärkein maailmassa ja he ovatkin paljon kaksistaan, kun Niles on milloin missäkin. Avioliitto on kuitenkin onneton ja hyvin väkivaltainen. Rebeccalle jää pysyvä vaurio kuuloon ja mustasukkaisuuttaan Niles heittää poikansa seinään. Silloin Rebecca saa tarpeekseen, ottaa miehensä auton ja pakenee poikansa kanssa.

Rebecca ja Niley viettävät levotonta elämää ja ovat koko ajan liikkeessä peläten kiinni jäämistä. He hankkivat uuden elämän ja uudet henkilöllisyydet. Rebeccasta tulee Hazel Jones, ja Nileystä Zacharias Jones. Vaikka pelko on koko ajan läsnä, Zacharias saa lohtua musiikista ja hänestä tuleekin taitava pianisti. Hazel löytää uuden rakkauden ja pikku hiljaa elämä tasoittuu. Aika onneksi vie uhkaa kauemmas.

Olen tätä ennen lukenut Oatesin Blondin. Pidin tästä kyllä enemmän, vaikka olin kuvitellut etukäteen jotain hieman erilaista. Ajattelin, että kirja liittyisi enemmän toiseen maailmansotaan. Mielestäni tätäkin olisi voinut hieman tiivistää, mutta toisaalta vahva kerronta on kirjailijalle hyvä ansio. Olympialaiset vaikuttivat siihen, että tämän lukeminen kesti kauemmin kuin kuvittelin. Haudankaivajan tytär ei ole vuoden paras kirja, mutta vahvistaa sen, että jossain vaiheessa luen ainakin Oatesin uusimman kirjan.