perjantai 19. joulukuuta 2014

Uutta luettavaa Kevät 2015

Yli puoli vuotta on taas mennyt edellisestä postauksesta. Elämä on kai niin kiireistä ettei ehdi istua koneen ääressä. Tai ehtisi varmaan, mutta kun tekee tietokoneella töitä ei se vapaa-ajalla kiinnosta niin pajon. Muiden blogeja seuraan kyllä ja Goodreadsia. En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta jotain luettua voisi yrittää aktiivisemmin tuoda tänne blogiin viimeistään ensi vuonna. Listaan nyt lähinnä oman muistin tueksi muutaman tällä hetkellä kiinnostavimman kirjan. Tummennettuja odotan eniten.

WSOY

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (toukokuu)

Gummerus

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (joulukuu) (ensin Poltetut varjot)
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (tammikuu)

Bazar

Rabih Alameddine: Hakawati,tarinankertoja (huhtikuu)
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (tammikuu)

Tammi

Sarah Waters: Parempaa väkeä  (toukokuu)
Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa (tammikuu)
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (joulukuu)
Justin Go: Katoava aika (huhtikuu)

Otava

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (maaliskuu)

Atena

Liisa Rinne: Odotus (tammikuu)
Audrey Magee: Sopimus (huhtikuu)

Siltala

George Saunders: Joulukuun kymmenes (huhtikuu)

Loppuun vielä muutama maininta:

Taisteluni Viides kirja (kiinnostaa, mutta ensin pitäisi aloittaa sarja yleensä)
Aki Ollikainen (Nälkävuosi kannattaa varmaan lukea ennen Mustaa satua)
Los Peregrinos (Pitäisi lukea ensin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, jotka vielä kaiken lisäksi löytyvät omasta hyllystä!)

Tuo pitäisi lukea aiemmat osat / aloittaa kiinnostava sarja pätee ainakin seuraaviin sarjoihin:

Gabaldonin Matkantekijä sarja (en tiedä luenko koskaan kokonaan, mutta kuitenkin.)
Maan lapset sarja (ensimmäinen osa luettu)
Tulen ja jään laulu (ensimmäinen osa luettu)
        

torstai 1. toukokuuta 2014

Uutta luettavaa - Syksy 2014

Blogissani on ollut taas hiljaista. Luen kyllä innokkaasti, mutta en saa aikaiseksi kirjoittaa. Tässä kevään aikana olen hurahtanut Goodreadsiin, sinne on niin helppo jämähtää. Ei ainakaan unohda mitä kaikkea kiinnostavaa voisi lukea. Vaikka nyt on vasta vapunpäivä monet kustantajat ovat jo julkaisseet katalogeja syksyn uutuuksista. Vaikka vanhempia kiinnostavia kirjoja on lukematta vino pino listaan silti tulevaa. Suunnittelu on niin mukavaa. :) Päivitän listaa, kun löydän lisää katalogeja.


WSOY


Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja (heinäkuu)
Amy Tan: Ihmeiden laakso (syyskuu)
Liane Moriarty: Hyvä vaimo (elokuu)


Tammi


Michael Chabon: Telegraph Avenue (elokuu)
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (syyskuu)
Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (syyskuu)


Schildts & Söderströms


Boel Westin ja Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (syyskuu)
Maggie O'Farrell: Varoitus tukalasta helteestä (kesäkuu)
Karin Erlandsson: Minkkitarha (syyskuu)


Gummerus


Paula Havaste: Tuulen vihat (elokuu)
Chris Cleave: Voittamaton (kesäkuu)
Michael Cunningham: Lumikuningatar (syyskuu)
Goliarda Sapienza: Elämän ilo (lokakuu)
Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (kesäkuu)
Kerstin Gier: Smaragdinvihreä (elokuu)


Otava


Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (syyskuu)
Enni Mustonen: Lapsenpiika (kesäkuu)
Romain Puertolas: Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (kesäkuu)
Daniel Galera: Hyöky (syyskuu)
David Nicholls: Varamies (kesäkuu)
Veronica Roth: Kapinallinen Outolintu 2


Bazar 


Kate Morton: Hylätty puutarha (elokuu)
Alan Bradley: Kuolema on lasten leikkiä (syyskuu)
Michael Mortimer: Neitsytkivi (kesäkuu)


Mitä uutuuskirjoja sinä odotat eniten?




sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana ikuisesti
Ghana ikuisesti on perhetarina Sain perheestä, vaikka sitä aikaa, kun perhe on yhdessä ei juuri kuvatakaan. Kweku Sai syntyy Ghanan köyhiin oloihin, mutta päätyy opiskelemaan lääketiedettä Yhdysvaltoihin lahjakkuutensa ansiosta. Hänen vaimonsa on nigerialainen Fola. Fola keskeyttää hyvin sujuneet lakiopintonsa, että Kweku saisi toteuttaa unelmansa. Folalle riittää Kwekun unelman toteutuminen. Onhan hän todella lahjakas kirurgi. Perheeseen syntyy neljä lasta Olu, Kehinde, Taiwo ja Sadie.

Perheonni särkyy, kun Kweku jättää perheensä ja lähtee. Hän on ajautunut muutaman vuoden aikana vararikkoon ja sen vuoksi kestämättömään häpeään. Seurapiirien arvostama potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle. Hän yrittää omaisten painostamana leikkausta, vaikka tietää jo valmiiksi ettei potilasta voi mitenkään pelastaa. Kweku menettää työnsä ja oikeustaistelussa rahansa. Kweku jättää perheensä oman onnensa nojaan. Perhe kokoontuu yhteen seuraavan kerran vasta kun selviää, että Kweku on kuollut kotonaan Ghanassa.


Lukiessa tätä petyin tai hämmennyin, kun huomasin, että en erityisemmin pidä kirjasta, josta monet ovat pitäneet. Ajattelin, että minussa on jotain vikaa tai en ymmärrä tarinaa kunnolla, kun en tavoita sitä jotakin.

Tarina on minusta aika tavallinen, vaikka ahdistuinkin lasten sedän takia ja koin mielipahaa heidän ongelmistaan. Kerronta ei ole tavallisen suoraviivaista, kun asioita paljastetaan lukijalle pikku hiljaa ja hypitään ajasta ja paikasta toiseen. Mielestäni se vaatii kirjoittajalta todellista taitoa esittää asioita niin ettei kaikkea avata heti suoraan lukijan silmien eteen. Se haastaa myös lukijan ajattelemaan enemmän ja pitää lukijan otteessaan. Kirjan kieli on runollista. Pitkiä ja lyhyitä lauseita, vaihtuvia näkökulmia ja hyppimistä. Kaikki tämä yhdistettynä minulle tuli valitettavasti raskas olo. Lukukokemus oli kokonaisuudessaan raskas, hidas ja vähän jumittava.

Suomennoksessa kuuluu lukijan oma ääni. Se ääni ei vain ole minulle täydellinen. Olisin toivonut afrikkalaisuuden näkyvän kirjassa vielä enemmän. Jossain vaiheessa täytyy ehtiä lukemaan Adichien tuotantoa, kun en ole lukenut häneltä vielä mitään. Saatan tulevaisuudessa kokeilla Selasia uudelleen.

**

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Herman Koch: Lääkäri

Marc Schlosser on yleislääkäri. Hän pitää vastaanottoa, jossa potilaalle on riittävästi aikaa, pyrkii vastaamaan potilaan toivomalla tavalla ja kirjoittaa tarvittaessa reseptin tai lähetteen erikoislääkärille. Hänellä on vaimo Caroline, ja kaksi tytärtä. Hänet kutsutaan valvontalautakunnan eteen hoitovirheen takia. Näyttelijä Ralph Meier, perhetuttu ja potilas on kuollut. On kuitenkin mahdollista epäillä ettei kyseessä ollut hoitovirhe vaan harkittu valinta olla toimimatta niin kuin pitäisi. Olihan Marcilla hampaankolossa Ralphia kohtaan, joka katseli tämän vaimoa himoitsevasti ja entäs tapahtumat Meierin pariskunnan kesähuvilalla, jonne Schlosserin perhe oli kutsuttu viettämään lomaa?

Tarinaa kerrotaan Marcin silmin ja tapahtumat avautuvat lukijalle lopulta hyvinkin avoimesti ja rehellisesti. Kun uskoo vakaasti johonkin ihminen voi tehdä mitä vain koston voimalla, vaikka lopputulos ei olisikaan omaksi eduksi.

Kirjoittaminen tänne blogiin viivästyi, kun selkä jämähti ja katselin helmikuussa muutenkin ahkerasti olympialaisia. En muista enää kaikkia kirjan herättämiä ajatuksia. Luin Herman Kochin Illallisen viime vuonna, mutta en kirjoittanut siitä. Tänä vuonna kommentoin Katrin postaukseen Illallisesta seuraavasti: Luin tämän viime vuonna. Mielestäni kokonaisuus oli ihan kiva, mutta ei tämä mikään järisyttävä ollut. Jotain kertoo sekin etten muista tästä enää juuri yhtään mitään. Ajattelin kuitenkin lukea Lääkärin tänä vuonna. Lainasin tähän kommenttini, koska nyt tuntuu valitettavasti samalta, kun Lääkärin lukemisesta on parisen viikkoa. Lukihan sen mielellään, mutta en tule muistamaan tätä mitenkään erityisenä kirjana. Henkilöt eivät tuntuneet läheisiltä eikä mikään ollut erityisen kiinnostavaa.

**

tiistai 18. helmikuuta 2014

Chad Harbach: Pelin henki

Henry Skrimshander saa baseball-stipendin itärannikon maineikkaaseen Westish Collegeen. Mike Schwartz, Henryn opiskelukaveri ja koulun baseball-joukkueen kapteeni auttaa Henryä kehittymään paremmaksi pelaajaksi. Henry on luonnostaan lahjakas polttaja, mutta lyöminen vaatii hiomista. Hintelä ruumiinrakenne pakottaa hankkimaan massaa rankalla treenillä. Henryn huonetoverina on siisti ja rauhallinen Owen Dunne. Ainakin koulussa hän on avoimesti homoseksuaali, johon muut suhtautuvat suvaitsevasti, asiasta ei tehdä numeroa, mikä on mukavaa. Näiden kolmen nuoren lisäksi keskushenkilöinä ovat koulun rehtori Affenlight, ja hänen tyttärensä Pella. Tarinaa kerrotaan näiden henkilöiden näkökulmasta, kun heidän elämänsä kietoutuvat toisiinsa.

Pidän urheilusta kovasti, ainakin penkkiurheilijana, joten baseball-maailma ei haitannut minua yhtään. Se tuntui erilaiselta maailmalta, johon on helppo uppoutua, vaikka ei lajista juuri mitään tietäisikään. Ystävyys, henkinen kasvu ja itsensä löytäminen ovat tässä kantavia teemoja. Pidän tässä näkyvästä amerikkalaisuudesta, vaikka en sitä sen suuremmin ihaile. Tarina jaksaa innostaa lukemaan ja minulle tämä oli hyvä lukuromaani. Henkilöt ovat vahvasti omanlaisiaan persoonia, heillä kaikilla on omat ongelmansa, vahvuutensa ja puutteensa. Turhin henkilö on mielestäni Pella, joka vain ilmestyy monen vuoden jälkeen kuvioihin, isin luo, kun elämä potkii päähän. En olisi kaivannut tähän naishahmoa välttämättä ollenkaan. Koin Pellan jotenkin päälleliimatuksi, väkisin mukaan survotuksi hahmoksi.

Vaikka tarina on kiinnostava, teksti sujuvaa luettavaa ja lähes kaikki henkilöt ovat kiinnostavia täytyy mainita, että loppupuolella koin hetkittäin lievää tyhjäkäyntiä. Suurin pettymys minulle oli kuitenkin loppu tai loppua edeltävät tapahtumat. Minulle ei auennut, miksi täytyi tehdä niin kuin tehtiin. Tämä oli kuitenkin hyvä lukukokemus ja lukisin mielelläni lisää samantapaisia romaaneja.

****

tiistai 4. helmikuuta 2014

Riikka Pulkkinen :Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Iiris Lempivaara on koulupsykologi, joka rakastaa suklaata ja korkokenkiä. Kun seitsemän vuotta kestänyt suhde Antin kanssa päättyy, jätetyksi tullut Iiris kehittää self help -terapiamuodon, johon olennaisena osana kuuluu ongelmien hallinta suklaan avulla. Elämän uudelleen järjestelyssä auttaa kahdeksankymppinen Marja-Liisa naapurista, ja lapsuuden ystävä Elina.

Minun ei pitänyt aluksi lukea tätä. Varasin tämän kirjastosta kolmesta syystä. Halusin lukea jotain kotimaista, jota luen liian vähän, jotain nopeaa, mihin ajattelin tämän sopivan ohuutensa takia, ja jotain Riikka Pulkkiselta. Tämä on ilmeisesti hyvinkin erilainen kuin hänen aiemmat romaaninsa, joita en ole lukenut.

En ole enää moneen vuoteen pitänyt hömppäkirjoista. Olen huono kirjojen genrejen kanssa. Tämän jälkeen en ole hömpästä yhtään sen enempää innostunut. Lainatiskillä kirjaston ihminen sanoi, että tämä on niin ohut, että sen lukee yhdeltä istumalta yhdessä illassa. Niin minäkin luulin. Tämän piti olla nopea välipala. Kirjan lukeminen ei ollut minulle mikään nautinto, mutta halusin lukea sen kuitenkin loppuun, mihin meni useampi päivä. Välissä aloitin jo lukupinon seuraavaa kirjaa. Ymmärrän kyllä, että toiset voivat tästä pitää paljonkin. Minä koin kirjan liian pinnalliseksi, turhaksi ja tylsäksi. Anteeksi. Ajattelin, että onko minussa jotain vikaa, kun tämä ei uppoa. Mutta hyvällä tahdollakaan en pitämyt tästä. Pulkkinen osaa kyllä kirjoittaa, siitä se ei jää kiinni. Voisin joskus kokeilla häneltä jotain muuta.

*

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Naimapuuhia -kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun college-/yliopistomaailmaan. Sen keskushenkilöitä ovat romaanin alussa valmistumisen kynnyksellä olevat nuoret Madeleine, Leonard ja Mitchell. Madeleinen tutkielman aiheena on 1800-luvun englantilaiset avioliittoromaanit. Hänen tarkoituksensa on panostaa opiskeluun täysillä, mutta rakkautta pohtiessaan Madeleine ajautuukin rakkauskiemuroihin. Semiotiikka 211- kurssilla Madeleine tutustuu kiinnostavaan Leonard Bankheadin. Heidän suhteensa on intohimoinen ja syvällinen. Leonard on maanis-depressiivinen ja hänen sairautensa aiheuttaa suhteeseen haasteita. Leonardin kunto romahtaa ja edessä on pitkät sairaalajaksot ja runsaasti persoonaan vaikuttavia mielialalääkkeitä.

Madeleinen ja Mitchellin suhde on aikaisemmin mennyt poikki. Mitchell uskoo kuitenkin, että heidät on tarkoitettu toisilleen. Mitchell haluaa, että he olisivat taas paremmissa väleissä. Collegen jälkeen Mitchell haluaa nähdä maailmaa ja etsiä itseään. Hän lähtee matkalle ystävänsä Larryn kanssa useammaksi kuukaudeksi. Matkalla Mitchell oppii uutta paitsi itsestään, myös Larrysta. Mitchellin tarkoituksena on matkan alusta asti käydä Intiassa. Hän päätyykin hyväntekeväisyystyhön itse Äiti Teresa esimerkkinään. Matkansa varrella Mitchell pitää Madeleineen yhteyttä kirjeitse ja palatessaan Amerikkaan Madeleinen ja Leonardin suhde on jälleen karikkoinen ja Madeleine tarvitsee ystävänsä tukea selvitäkseen elämässä eteenpäin.

Minulla oli tämä aiemmin lainassa, mutta en silloin paneutunut siihen kunnolla, mutta onneksi lainasin tämän tiiliskiven uudestaan, ja lukeminen osoittautuikin mielekkääksi ja tarina eteneväksi. Kaikki keskushenkilöt olivat erilaisia ja riittävän kattavasti kuvailtuja. Päähenkilöiden lisäksi nuorten vanhemmat kiinnostivat myös. Madeleine on hyvätaustainen ja hänen vanhempansa auttavatkin erilaisissa vaiheissa, esimerkiksi taloudellisesti. Madeleinen suojeleva Phyllida-äiti ei erityisemmin pidä Leonardista tai kaikista nuorten ratkaisuista, mutta on aina valmis auttamaan keinolla tai toisella. Olisin mielelläni lukenut enemmän Mitchellin matkasta ja hieman vähemmän Leonardin sairaudesta. Minua olisi kiinnostanut myös lopuksi kappale siitä, mitä kaikkea nuorille tapahtui, esimerkiksi viiden vuoden päästä.

Naimapuuhia ei ollut minulle täydellinen, mutta niin hyvä, että sopivassa välissä voisin lukea toisenkin Jeffrey Eugenidesin kirjan.

****      

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

John Boyne: Kuudes mies

Kuudes mies on kolmas Boynelta lukemani romaani. Tällä kertaa kertojaäänenä on 20-vuotias Tristan Sadler. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannian puolesta. Koulutusjakson aikana, Aldershotissa, Tristan tutustui Williin. He olivat samassa koulutusryhmässä, nukkuivat vierekkäisissä sängyissä ja ystävystyivät. Sodan keskellä Will julistautuu aseistakieltäytyjäksi ja hänet teloitetaan petturina. Syyskuussa 1919 Tristan matkustaa junalla Lontoosta Norwichiin, Willin kotikaupunkiin. Hän haluaa palauttaa Willin Marian -siskolle nipun rintama-ajan kirjeitä, mutta se on toissijainen syy hänen vierailulleen. Tristan kantaa sisällään salaisuutta, jonka toivoo pystyvänsä paljastamaan Marianille. Heidän istuessaan kahvilassa ja kävellessään pitkin katuja Tristan palaa Willin ja hänen yhteisiin hetkiin. Hän kertoo läheisen ystävyyden onnesta, epätoivon hetkistä Pohjois-Ranskan taisteluhaudoissa ja syyn siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Boyne on yksi lempikirjailijoistani. Minulla oli ladattuna tähän paljon odotuksia. Sain koskettavan, kiinnostavan, taitavasti kirjoitetun lukuelämyksen. Minulle teksti oli helppolukuista, otteessaan pitävää ja tarina eteni mukavasti. En ole sotakirjallisuuden ystävä, mutta tässä millään siihen liittyvällä mässäilty. Suomennos on hyvä ja kansi todella kaunis.

*****

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Grace McCleen: Ihana maa

Judith McPherson on 10-vuotias jehovan todistaja. Hän asuu isänsä kanssa. Äitiään Judith ei ole koskaan nähnyt, koska tämä menehtyi vaikeaan synnytykseen. Judith ajattelee, että isä ei rakasta häntä sen takia, ja on siksi usein vihainen, surullinen ja ankara. He eivät keskustele paljon välttämätöntä enempää eivätkä näytä tunteitaan. Uskonto näkyy vahvasti heidän arjessaan. Raamattua luetaan ja pohdiskellaan päivittäin, usein lauantaisin käydään jakamassa lehtisiä ja saarnaamassa, ja sunnuntaisin seurakunnan kokouksessa.

Ihana maa on Judithin askartelema mielikuvitusmaailma hänen huoneensa lattialla. Sinne Judith pakenee yksinäisyyden, koulukiusaamisen ja hankalan isäsuhteen ongelmia. Judith askartelee ihanaan maahan lumisateen, ja kun todellisessa maailmassa alkaa sataa lunta, Judith uskoo saaneensa ihmeen aikaan Jumalan pikku apulaisena. Ihmeet, joita Judith mielestään saa aikaan ovat hänelle täyttä totta, vaikka muut eivät niihin uskokaan. Pikku hiljaa heidän elämäänsä kasaantuu vastoinkäymisiä, joista Judith syyttää kykyään tehdä ihmeitä ja tuntee syyllisyyttä. Tuntuu, että ongelmista ei ole ulospääsyä ja mielikuvitus ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa.

Judith on tunteita herättävä päähenkilö. Hän on kiinnostava ja sympatiaa herättävä tyttö. Hänen kertojaäänensä on lähelle tuleva ja uskottava. Kiusaaja Neil saa minulta kuitenkin ymmärrystä, vaikka kiusaaminen on kaikissa muodoissaan, ja kaikista syistä, väärin. Vaikka minua on kiusattu, ajattelen, että kiusaamisen taustalla on aina joku syy. Neil ei voi valita kasvuolosuhteitaan ja on ymmärrettävää, että paha olo on helpoin purkaa erilaiseen henkilöön, tässä tapauksessa erilaisen vakaamuksen omaavaan henkilöön.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kielen ei tarvitsekaan tavoitella uutta ja ihmeellistä, kun tarina kerrotaan lapsen silmin. Kirjan kansi sopii hienosti tarinaan ja tekstin fontti on mukavan suuri ja kappaleet lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Kirjan lukee huomaamattaan loppuun, vaikka ei se aiheensa puolesta olekaan mikään välipalakirja.

Kiinnitin kirjaan huomiota aiheensa vuoksi. Tiedän muutaman kyseistä uskontoa tunnustavan ja sekin lisäsi kirjaan kohdistuvaa mielenkiintoa. Jos minulla ei olisi ollut mitään käsitystä kyseisestä uskonnosta olisin todennäköisesti ihmetellyt muutamia asioita, tehtyjä valintoja. Kiinnostusta herätti myös se, että kirja on omaelämäkerrallinen. Lukija saa toki itse pohtia, mikä on kirjailijan omasta elämästä ammennettua, ja mikä väritettyä tarinaa.

****

lauantai 25. tammikuuta 2014

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on toinen osa Ruusujen sota- kirjasarjassa. Se sijoittuu 1400-luvun englantiin ja keskeisessä roolissa on yleensä vahva naishahmo, jonka näkökulmasta tarina etenee. Margaret Beaufor, Lancasterin suvun perijätär naitetaan 12-vuotiaana onnettomaan avioliittoon Edmund Tudorin kanssa. He saavat pojan, Henrik Tudorin. Vaikka Margaret jää pian perillisen jälkeen leskeksi, ja menee uusiin naimisiin ainakin kahdesti, miesten kaatuessa valtataisteluissa, Henrikistä tulee Margaretin kunnianhimoisen suunnitelman keskipiste. Hänen elämänsä tärkein päämäärä on nostaa Henrik valtaistuimelle, jonne Henrik syntyperänsä ansiosta on alusta asti kuulunut. Margaret haluaa kostaa ja kääntää kohtaamansa koettelemukset omaksi edukseen. Kaikki häntä halveksineet saavat katsoa häntä ylöspäin, nähdä hänet Englannin kuninkaan äitinä.

Juonessa keskitytään Margaretin suunnitelmien toteutumiseen, juonitellaan, valmistaudutaan taisteluun, taistellaan vallasta, jotkut kääntävät takkia, kun se on hyödyllistä, suunnitellaan avioliittoja ja kostoa milloin mistäkin syystä. Luin sarjan ensimmäisen osan Valkoinen kuningatar toissa vuonna ja nyt halusin lukea tämän ennen keväällä suomeksi ilmestyvää kolmatta osaa. Minulla oli tämä aiemminkin lainassa, mutta vasta nyt aloin lukemaan tätä, ja luin kyllä mielenkiinnolla. Onneksi tässä oli mukana tapahtumia myös edellisestä osasta, koska muuten en olisi muistanut henkilöiden keskinäisistä suhteista juuri mitään, ja olisin todennäköisesti ollut juonikuvioista ulkona, lukeminen olisi ollut hankalampaa. Tässä oli vähän niin kuin vanhaa tuttua ja uutta yhdessä, kun tapahtumat kerrottiin eri naisen näkökulmasta.

Henkilöiden kuvailussa, tai tarinankerronnassa ei ollut moitteen sijaa, vaikka en keneenkään henkilöön ihastunutkaan. Jotenkin jäi tunne, että pidin ensimmäisen osan keskushenkilöstä, Elisabet Woodvillesta, enemmän kuin Margaret Beauforista. Alussa tunsin sääliä Margaretia kohtaan, hänen kovan kohtalonsa ja äitinsä kylmän suhtautumisen takia. Myöhemmin Margaretin pakkomielteisyys tavoitteensa toteutumista kohtaan alkoi ennen kaikkea ärsyttää. Hän ajattelee taistelevansa oikeutetusti kruunusta pojalleen, vaikka Henry joutuu lähtemään maanpakoon Ranskaan Jasper setänsä kanssa, Margaret uskoo vääjäämättä tavoitteeseensa täyttää poikansa ennalta määrätty kohtalo.

Nurinasta huolimatta, tykkään Gregoryn tavasta kirjoittaa historiallisia romaaneja, ja luen sarjan suomennetut osat jatkossakin. En välttämättä odota sarjan uutta osaa kaikkein palavammin kevään uutuuskirjoista, mutta odotan kuitenkin.

***

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Eve Hietamies: Yösyöttö

Toimittajana työskentelevän Antti Pasasen elämässä kaikki näyttäisi olevan mallillaan. Asuntolaina, viimeisillään raskaana oleva Pia-vaimo, ja uusi isompi auto hankittuna perheenlisäyksen johdosta. Naistenklinikan edessä unelma ydinperheestä särkyy, kun Pia ilmoittaa ettei pysty tähän ja hyppää taksiin. Antti jää yksin seisomaan tuhisevan käärön kanssa.

Pian Antti löytää itsensä tiskirättikerhosta, muskarista ja leikkipuiston laidalta. Naiset luovat aina arvioivia katseita, kun äitiä ei näy. Onhan se inhottavaa olla ainut mies naisten keskellä, mutta neuvolan Outi käski verkostoitua. Paavo nauttii toisten lasten seurasta ja Ennin seura ja yhteinen tekeminen saa pitkät iltapäivät kulumaan vähän nopeammin.

Antin ja Paavon tukena ovat Reposet naapurista, isä ja kehitysvammainen veli Janne, joka muistaa ettei Paavoa saa nostaa. Onhan Antilla yksi läheisempi työkaveri ja tenniskaveri, mutta ei heitä ehdi paljon tavata. Mihin Paavon muka laittaisi? Pia on suljetulla osastolla eikä halua tavata heitä. Pian Armi-täti ilmestyy kuvioihin ja kertoo Pian voinnista, tapaamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Pia ei jaa hänen kanssaan arjen iloja ja suruja. Antti on Paavon kanssa kaksin. Elämä pyörii samaa arkista kaavaa. Hän rakastaa Paavoa yli kaiken, vaikka onkin välillä hirvittävän yksin, yksinäinen.

Minulle yösyöttö oli ajatuksia herättävä kirja. Se oli uskottavasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Ennen tätä yritin lukea Piin elämää, mutta en pitänyt siitä yhtään, joten jätin kesken. Oli mukava lukea jotain niin paljon helpommin etenevää. Nyt haluan lukea jotain ihan muuta, mutta sopivan välin tullessa tartun ehkä Tarhapäivään.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hélène Grémillon: Uskottuni

Pariisi 1975. Camille Werner on juuri menettänyt äitinsä. Surunvalitteluja läpikäydessään Camille löytää oudolla käsialalla kirjoitetun tavallista surunvalittelua paksumman kirjeen. Sen on kirjoittanut joku Louis-niminen mies. Camille uskoo kirjeen tulleen väärään osoitteeseen, eihän hän tunne ketään sen nimistä. Camille lukee kuitenkin kirjeen, onhan siinä hänen nimensä. Kerran viikossa, tiistaisin postin mukana tulee uusi kirje. Oudon henkilön tarina jatkuu siitä mihin se edellisessä kirjeessä jää. Louisen tarina vie Camillen 1930-luvulle. Louis tutustui ja rakastui silloin Annie-nimiseen tyttöön. Annie rakastaa maalaamista ja tutustuu ylempiluokkaiseen Rouva  M:ään. Rouva M. ei ole saanut kovasta yrittämisestä huolimatta koskaan lasta. Hyväsydäminen Annie tekee hänelle erittäin anteliaan ja kohtalokkaan tarjouksen. II maailmansota syttyy ja saksalaisten pommittaessa Pariisin katuja Annie synnyttää Herra M:n lapsen. Rouva M on suunnitellut tätä tarkasti. Suunnitelmiin tulee kuitenkin mutkia. Äidinrakkaus on kuolematonta. Lukiessaan kirjeitä lisää Camille ymmärtää kirjeiden liittyvän jotenkin häneen. Louis ei kirjoittanut hänelle sattumalta ja hänen asuintalonsa portinvartijakin on hänelle aina eritysen ystävällinen ja hymyilee lämpimästi.

Uskottuni on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä asti. Aloitin tämän väsyneenä illalla ja varmaan väsymyksestä johtuen alussa tuntui, että mihin tämä nyt pomppasi, miten tämä muka liittyy tuohon äskeiseen. En aluksi hoksannut, että kertoja vaihtuu, kun tekstin fontti muuttuu. Kun tarina eteni ja avautui lukijalle antaen viitteitä tulevasta, halusin entistä kiivaammin tietää, että mitä Annielle tapahtuu. Annielle toivoin koko ajan hyvää. Rouva M. ei mielestäni ansainnut keneltäkään sympatiaa.

Tarina sijoittuu Pariisiin, mutta minulta se ei saa ainakaan sen takia yhtään enempää arvostusta. Kansi lähinnä ärsyttää. On Pariisissa muutakin kuin Eiffel-torni, ja muistaakseni se on ollut muutaman muunkin kirjan kannessa. Tarinan loppu on jotenkin ihana, se teki tästä paljon paremman kuin mitä olisin tarinan pienessä suvantovaiheessa uskonutkaan.

Tätä on luettu niin paljon, että linkitän nyt Lauran tekstiin. Sieltä pääsee monen muun arvioon kirjasta.

****-

lauantai 11. tammikuuta 2014

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit


Serkukset Nick ja Helena ovat lapsuudesta saakka viettäneet kesät perheen hulppealla sukutilalla. Päiviin kuuluu paistattelua laiturilla, grillijuhlia ja cocktail-kutsuja. Toisen maailmansodan jälkeen serkut ajautuvat omille teilleen. Helena lähtee Hollywoodiin kihlattunsa Averyn luo ja Nickin mies Hughes palaa sodasta heidän uuteen kotiinsa, Floridaan. Nyt kaikki voi olla kuin ennen sotaa. Mikään ei estäisi heidän auvoisia tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Arvattavissa on, että kaikki suunnitelmat eivät mene ihan putkeen. Kun serkukset vuosien päästä palaavat sukutilalle heidän erimielisyytensä ovat johtaneet siihen, että he ovat hädin tuskin puheväleissä keskenään. Heidän teini-ikäiset lapsensa Daisy ja Ed tulevat sen sijaan hyvin toimeen ja löytävät vaellellessaan ruumiin läheltä Tiger Housea.

Murhaajan selvittäminen ei kuitenkaan tunnu kirjassa olevan se tärkein asia, vaan kuollut kotiapulainen jää ihmissuhdekoukeroiden ja salaisuusuksien varjoon. Kirjassa käydään suunnilleen saman ajanjakson tapahtumia läpi viiden päähenkilön näkökulmasta kerrottuna. Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen vuosien 1940-1960 välille. Jokainen näkee ja kokee tapahtumia omasta näkökulmastaan. Nämä näkökulmat ovat toki omanlaisiaan, mutta tapahtumien mennessä päällekkäin, minusta alkoi tuntua, että asioita hieman toisteltiin liikaa. Eri kertoja tekee tarinasta kuitenkin vaihtelevan, vaikka en erityisemmin ihastunut yhteenkään kirjan henkilöistä. Lukiessa kenestäkään ei tullut minulle läheistä. En tiennyt kenen puolelle olisin asettunut. Kaikilla tässä tarinassa on puutteensa ja heikkoutensa, mutta eihän oikeassakaan elämässä kukaan ole virheetön, tai tee aina hyviä ja oikeita valintoja. Sekin olisi tuntunut teennäiseltä, jos joku olisi ollut liian puhdas pulmunen.

Sillä, että kirja on esikoisteos ei ainakaan tunnustettavasti ole vaikutusta pidänkö jostain kirjasta vai en. Mutta positiivisena täytyy mainita että Klaussmann ei tarjoa kaikkea lukijalle heti tarjottimella nenän eteen vaan antaa lukijan ajatella. Ponnistella ei kuitenkaan tarvitse. Teksti on helposti lähestyttävää, vaikka tarina ja tunnelma ovat synkän puoleisia. Tunnelma on tarpeeksi kiinnostava, että tarinaan on ihan mukava palata, mutta ei niin erityinen, että yöunet menisivät. Tämä tuntui välipalalta.  

Täydellinen lukukokemus tämä ei minulle ollut, mutta ei mikään varsinainen pettymyskään. Minulla ei ollut tästä minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ollut suunnitellut lukevani tätä ainakaan vielä, mutta luettuani tästä jonkun nettikaupan kuvauksen, laitoin kirjan lukulistalle ja nappasin herätelainana lähikirjastosta mukaani.

Ainakin Laura ja Jenni ovat pitäneet tästä enemmän kuin minä.

***-

torstai 9. tammikuuta 2014

Kiinnostavat uutuudet - Kevät 2014

Tänä keväänä kustantamoiden katalogeissa, ainakaan ensivaikutelman perusteella, ei ollut hirvittävän montaa kiinnostavaa kirjaa. Tavallista pienempi määrä nostaa kuitenkin niihin kiinnostaviin kirjoihin kohdistuvia odotuksia. Minulla on kuitenkin vielä paljon viime vuotisia ja vanhempia kirjoja lukematta. Mielestäni listaaminen ja suunnittelu on puoli nautintoa. :)

Siltala

Eleanor Catton: Valontuojat 

WSOY

Donna Tartt: Tikli
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Tammi

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Gummerus

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Otava

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Bazar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar
Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar
Sere Prince Halverson: Äidinrakkaus

Minerva

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius


Pari ajatusta vielä näistä. Listaus perustuu täysin mutu-tuntumaan. Nämä kaikki eivät ole ihan must-luettavia, mutta en voinut mitään poiskaan jättää. Listassa on useampi minulle uusi kiinnostava kirjailija kuten Catton, Tartt, Lahiri ja Phillips. Muutaman saatan ostaa omaksi.

Minua häiritsee, kun asuinkaupunkini kirjastoiden Weborigosta ei löydy Cattonin teosta. (Naapurikunnankirjastossa on). Siellä on jo kaikki muutkin uutuudet tyyliin, mutta miksei tätä?

Toinen minua häiritsevä asia on Tarttin kirjan nimi. Kustantajan katalogin mukaan suomennoksen nimi on Tikli, mutta esim. Adlibris ei tunne sitä nimeä, vaan kirja löytyy nimellä Kultainen lintu. Myös kirjaston varausjärjestelmä löytää kirjan nimellä Kultainen lintu eikä Tikli. Mikä nimi on oikein? (Anteeksi, jos saatte kuvan, että olen kauhea nipottaja.)

Martelin kirja kiinnostaa, jos lukupinossa odottava Piin elämä ei ole kauhea pettymys. Falconesin Meren katedraalin jätin aikoinaan kesken. Aihe kiinnostaisi, joten toivottavasti jaksan kiinnostua hänen uusimmasta paksukaisestaan jossain vaiheessa. Sinistä herttuatarta ennen haluan lukea Punaisen kuningattaren, joka myös aiemmin oli lainassa, mutta intoa lukemiseen ei silloin ollut yleensäkään.  

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


Pitkästä aikaa innostuin kirjoittamaan tänne. Saa nähdä olisiko tämä vuosi innostavampi blogin pitämisen osalta. Hiljaiseloni aikana olen kyllä lukenut ja seurannut teidän muiden blogeja. Tämän kevään uutuudetkin on tutkailtu. Ei ihan ihan hirveää määrää kiinnostavia ole tulossa, mutta toivottavasti ovat sitäkin laadukkaampia. Vanhojakin on pilvin pimein lukematta. Saa nähdä innostunko listaamaan.

Linnuntietä oli minulla aiemminkin lainattuna (varmaan heinäkuussa), mutta en enää muista mikä uutuus meni edelle enkä sitten jaksanutkaan siihen tarttua. Onneksi lainasin sen uudestaan viime kirjastoreissulla.

Ollessani kirjan lopussa mietin jo valmiiksi mitä kirjoittaisin. Se tuntui vaikealta. Mielestäni Linnuntietä on toisaalta kasvutarina ja toisaalta murhamysteeri. Sen tapahtumat sijoittuvat Kanadaan 1960-luvulla. McCarthyn perheeseen kuuluu isä Jack, äiti Mimi sekä lapset Mike ja Madeleine. He asuvat ilmavoimien työntekijöiden alueella nimeltään Centralia. Elämä näyttää ensin kultaiselta, mutta idyllisen kuoren alta paljastuu paljon muutakin. Jokaisella on salaisuutensa. Kirjan loppupuolella päähenkilö Madeleine on aikuinen ja koettu lapsuus heijastuu aikuisuuteen.

Kirjassa on noin 850 sivua, mutta se ei juurikaan tunnu lukiessa paksulta, koska tarina on pääosin vetävästi kirjoitettu. Ainoastaan Madeleinen aikuisuudessa on hetkiä, joista lukeminen ei minua suuremmin innostanut. Ne kuitenkin avaavat tarinaa hyvin. Erilaisia henkilöhahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja he ovat persoonallisia. Ajankuvaajana kirja on avartava. 1960-luvulla avaruuteen pääsystä kilpailtiin, televisiota ei katsottu aurinkoisella säällä eikä sitä läheskään kaikilla ollut, nykykatukuvasta hävinneet puhelinkopit ovat vielä voimissaan, ja mikäli eroat valtavirrasta tavalla tai toisella sinulla ei ole täyttä ihmisarvoa. Vammaiset ovat vajaita ja lesbot sairaita. Onneksi kehitystä on tapahtunut.

Tuntuu, että Linnuntietä on nyt saanut ansaitsemaansa huomiota blogeissa. Olin lukenut tätä noin parisataa sivua, kun huomasin ainakin Kirsin kirjoittaneen tästä. Enempää en hänen kirjoitukseensa halunnut kesken lukemisen paneutua, mutta siitä olen samaa mieltä, että Linnuntietä kannattaa lukea. Ainakin Liisan blogissa on linkkejä muihin blogeihin.

****½