keskiviikko 29. tammikuuta 2014

John Boyne: Kuudes mies

Kuudes mies on kolmas Boynelta lukemani romaani. Tällä kertaa kertojaäänenä on 20-vuotias Tristan Sadler. Hän taisteli ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannian puolesta. Koulutusjakson aikana, Aldershotissa, Tristan tutustui Williin. He olivat samassa koulutusryhmässä, nukkuivat vierekkäisissä sängyissä ja ystävystyivät. Sodan keskellä Will julistautuu aseistakieltäytyjäksi ja hänet teloitetaan petturina. Syyskuussa 1919 Tristan matkustaa junalla Lontoosta Norwichiin, Willin kotikaupunkiin. Hän haluaa palauttaa Willin Marian -siskolle nipun rintama-ajan kirjeitä, mutta se on toissijainen syy hänen vierailulleen. Tristan kantaa sisällään salaisuutta, jonka toivoo pystyvänsä paljastamaan Marianille. Heidän istuessaan kahvilassa ja kävellessään pitkin katuja Tristan palaa Willin ja hänen yhteisiin hetkiin. Hän kertoo läheisen ystävyyden onnesta, epätoivon hetkistä Pohjois-Ranskan taisteluhaudoissa ja syyn siihen, miksi hänestä tuli kuudes mies.

Boyne on yksi lempikirjailijoistani. Minulla oli ladattuna tähän paljon odotuksia. Sain koskettavan, kiinnostavan, taitavasti kirjoitetun lukuelämyksen. Minulle teksti oli helppolukuista, otteessaan pitävää ja tarina eteni mukavasti. En ole sotakirjallisuuden ystävä, mutta tässä millään siihen liittyvällä mässäilty. Suomennos on hyvä ja kansi todella kaunis.

*****

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Grace McCleen: Ihana maa

Judith McPherson on 10-vuotias jehovan todistaja. Hän asuu isänsä kanssa. Äitiään Judith ei ole koskaan nähnyt, koska tämä menehtyi vaikeaan synnytykseen. Judith ajattelee, että isä ei rakasta häntä sen takia, ja on siksi usein vihainen, surullinen ja ankara. He eivät keskustele paljon välttämätöntä enempää eivätkä näytä tunteitaan. Uskonto näkyy vahvasti heidän arjessaan. Raamattua luetaan ja pohdiskellaan päivittäin, usein lauantaisin käydään jakamassa lehtisiä ja saarnaamassa, ja sunnuntaisin seurakunnan kokouksessa.

Ihana maa on Judithin askartelema mielikuvitusmaailma hänen huoneensa lattialla. Sinne Judith pakenee yksinäisyyden, koulukiusaamisen ja hankalan isäsuhteen ongelmia. Judith askartelee ihanaan maahan lumisateen, ja kun todellisessa maailmassa alkaa sataa lunta, Judith uskoo saaneensa ihmeen aikaan Jumalan pikku apulaisena. Ihmeet, joita Judith mielestään saa aikaan ovat hänelle täyttä totta, vaikka muut eivät niihin uskokaan. Pikku hiljaa heidän elämäänsä kasaantuu vastoinkäymisiä, joista Judith syyttää kykyään tehdä ihmeitä ja tuntee syyllisyyttä. Tuntuu, että ongelmista ei ole ulospääsyä ja mielikuvitus ja todellisuus kietoutuvat toisiinsa.

Judith on tunteita herättävä päähenkilö. Hän on kiinnostava ja sympatiaa herättävä tyttö. Hänen kertojaäänensä on lähelle tuleva ja uskottava. Kiusaaja Neil saa minulta kuitenkin ymmärrystä, vaikka kiusaaminen on kaikissa muodoissaan, ja kaikista syistä, väärin. Vaikka minua on kiusattu, ajattelen, että kiusaamisen taustalla on aina joku syy. Neil ei voi valita kasvuolosuhteitaan ja on ymmärrettävää, että paha olo on helpoin purkaa erilaiseen henkilöön, tässä tapauksessa erilaisen vakaamuksen omaavaan henkilöön.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kielen ei tarvitsekaan tavoitella uutta ja ihmeellistä, kun tarina kerrotaan lapsen silmin. Kirjan kansi sopii hienosti tarinaan ja tekstin fontti on mukavan suuri ja kappaleet lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Kirjan lukee huomaamattaan loppuun, vaikka ei se aiheensa puolesta olekaan mikään välipalakirja.

Kiinnitin kirjaan huomiota aiheensa vuoksi. Tiedän muutaman kyseistä uskontoa tunnustavan ja sekin lisäsi kirjaan kohdistuvaa mielenkiintoa. Jos minulla ei olisi ollut mitään käsitystä kyseisestä uskonnosta olisin todennäköisesti ihmetellyt muutamia asioita, tehtyjä valintoja. Kiinnostusta herätti myös se, että kirja on omaelämäkerrallinen. Lukija saa toki itse pohtia, mikä on kirjailijan omasta elämästä ammennettua, ja mikä väritettyä tarinaa.

****

lauantai 25. tammikuuta 2014

Philippa Gregory: Punainen kuningatar

Punainen kuningatar on toinen osa Ruusujen sota- kirjasarjassa. Se sijoittuu 1400-luvun englantiin ja keskeisessä roolissa on yleensä vahva naishahmo, jonka näkökulmasta tarina etenee. Margaret Beaufor, Lancasterin suvun perijätär naitetaan 12-vuotiaana onnettomaan avioliittoon Edmund Tudorin kanssa. He saavat pojan, Henrik Tudorin. Vaikka Margaret jää pian perillisen jälkeen leskeksi, ja menee uusiin naimisiin ainakin kahdesti, miesten kaatuessa valtataisteluissa, Henrikistä tulee Margaretin kunnianhimoisen suunnitelman keskipiste. Hänen elämänsä tärkein päämäärä on nostaa Henrik valtaistuimelle, jonne Henrik syntyperänsä ansiosta on alusta asti kuulunut. Margaret haluaa kostaa ja kääntää kohtaamansa koettelemukset omaksi edukseen. Kaikki häntä halveksineet saavat katsoa häntä ylöspäin, nähdä hänet Englannin kuninkaan äitinä.

Juonessa keskitytään Margaretin suunnitelmien toteutumiseen, juonitellaan, valmistaudutaan taisteluun, taistellaan vallasta, jotkut kääntävät takkia, kun se on hyödyllistä, suunnitellaan avioliittoja ja kostoa milloin mistäkin syystä. Luin sarjan ensimmäisen osan Valkoinen kuningatar toissa vuonna ja nyt halusin lukea tämän ennen keväällä suomeksi ilmestyvää kolmatta osaa. Minulla oli tämä aiemminkin lainassa, mutta vasta nyt aloin lukemaan tätä, ja luin kyllä mielenkiinnolla. Onneksi tässä oli mukana tapahtumia myös edellisestä osasta, koska muuten en olisi muistanut henkilöiden keskinäisistä suhteista juuri mitään, ja olisin todennäköisesti ollut juonikuvioista ulkona, lukeminen olisi ollut hankalampaa. Tässä oli vähän niin kuin vanhaa tuttua ja uutta yhdessä, kun tapahtumat kerrottiin eri naisen näkökulmasta.

Henkilöiden kuvailussa, tai tarinankerronnassa ei ollut moitteen sijaa, vaikka en keneenkään henkilöön ihastunutkaan. Jotenkin jäi tunne, että pidin ensimmäisen osan keskushenkilöstä, Elisabet Woodvillesta, enemmän kuin Margaret Beauforista. Alussa tunsin sääliä Margaretia kohtaan, hänen kovan kohtalonsa ja äitinsä kylmän suhtautumisen takia. Myöhemmin Margaretin pakkomielteisyys tavoitteensa toteutumista kohtaan alkoi ennen kaikkea ärsyttää. Hän ajattelee taistelevansa oikeutetusti kruunusta pojalleen, vaikka Henry joutuu lähtemään maanpakoon Ranskaan Jasper setänsä kanssa, Margaret uskoo vääjäämättä tavoitteeseensa täyttää poikansa ennalta määrätty kohtalo.

Nurinasta huolimatta, tykkään Gregoryn tavasta kirjoittaa historiallisia romaaneja, ja luen sarjan suomennetut osat jatkossakin. En välttämättä odota sarjan uutta osaa kaikkein palavammin kevään uutuuskirjoista, mutta odotan kuitenkin.

***

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Eve Hietamies: Yösyöttö

Toimittajana työskentelevän Antti Pasasen elämässä kaikki näyttäisi olevan mallillaan. Asuntolaina, viimeisillään raskaana oleva Pia-vaimo, ja uusi isompi auto hankittuna perheenlisäyksen johdosta. Naistenklinikan edessä unelma ydinperheestä särkyy, kun Pia ilmoittaa ettei pysty tähän ja hyppää taksiin. Antti jää yksin seisomaan tuhisevan käärön kanssa.

Pian Antti löytää itsensä tiskirättikerhosta, muskarista ja leikkipuiston laidalta. Naiset luovat aina arvioivia katseita, kun äitiä ei näy. Onhan se inhottavaa olla ainut mies naisten keskellä, mutta neuvolan Outi käski verkostoitua. Paavo nauttii toisten lasten seurasta ja Ennin seura ja yhteinen tekeminen saa pitkät iltapäivät kulumaan vähän nopeammin.

Antin ja Paavon tukena ovat Reposet naapurista, isä ja kehitysvammainen veli Janne, joka muistaa ettei Paavoa saa nostaa. Onhan Antilla yksi läheisempi työkaveri ja tenniskaveri, mutta ei heitä ehdi paljon tavata. Mihin Paavon muka laittaisi? Pia on suljetulla osastolla eikä halua tavata heitä. Pian Armi-täti ilmestyy kuvioihin ja kertoo Pian voinnista, tapaamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Pia ei jaa hänen kanssaan arjen iloja ja suruja. Antti on Paavon kanssa kaksin. Elämä pyörii samaa arkista kaavaa. Hän rakastaa Paavoa yli kaiken, vaikka onkin välillä hirvittävän yksin, yksinäinen.

Minulle yösyöttö oli ajatuksia herättävä kirja. Se oli uskottavasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Ennen tätä yritin lukea Piin elämää, mutta en pitänyt siitä yhtään, joten jätin kesken. Oli mukava lukea jotain niin paljon helpommin etenevää. Nyt haluan lukea jotain ihan muuta, mutta sopivan välin tullessa tartun ehkä Tarhapäivään.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hélène Grémillon: Uskottuni

Pariisi 1975. Camille Werner on juuri menettänyt äitinsä. Surunvalitteluja läpikäydessään Camille löytää oudolla käsialalla kirjoitetun tavallista surunvalittelua paksumman kirjeen. Sen on kirjoittanut joku Louis-niminen mies. Camille uskoo kirjeen tulleen väärään osoitteeseen, eihän hän tunne ketään sen nimistä. Camille lukee kuitenkin kirjeen, onhan siinä hänen nimensä. Kerran viikossa, tiistaisin postin mukana tulee uusi kirje. Oudon henkilön tarina jatkuu siitä mihin se edellisessä kirjeessä jää. Louisen tarina vie Camillen 1930-luvulle. Louis tutustui ja rakastui silloin Annie-nimiseen tyttöön. Annie rakastaa maalaamista ja tutustuu ylempiluokkaiseen Rouva  M:ään. Rouva M. ei ole saanut kovasta yrittämisestä huolimatta koskaan lasta. Hyväsydäminen Annie tekee hänelle erittäin anteliaan ja kohtalokkaan tarjouksen. II maailmansota syttyy ja saksalaisten pommittaessa Pariisin katuja Annie synnyttää Herra M:n lapsen. Rouva M on suunnitellut tätä tarkasti. Suunnitelmiin tulee kuitenkin mutkia. Äidinrakkaus on kuolematonta. Lukiessaan kirjeitä lisää Camille ymmärtää kirjeiden liittyvän jotenkin häneen. Louis ei kirjoittanut hänelle sattumalta ja hänen asuintalonsa portinvartijakin on hänelle aina eritysen ystävällinen ja hymyilee lämpimästi.

Uskottuni on ollut lukulistallani sen ilmestymisestä asti. Aloitin tämän väsyneenä illalla ja varmaan väsymyksestä johtuen alussa tuntui, että mihin tämä nyt pomppasi, miten tämä muka liittyy tuohon äskeiseen. En aluksi hoksannut, että kertoja vaihtuu, kun tekstin fontti muuttuu. Kun tarina eteni ja avautui lukijalle antaen viitteitä tulevasta, halusin entistä kiivaammin tietää, että mitä Annielle tapahtuu. Annielle toivoin koko ajan hyvää. Rouva M. ei mielestäni ansainnut keneltäkään sympatiaa.

Tarina sijoittuu Pariisiin, mutta minulta se ei saa ainakaan sen takia yhtään enempää arvostusta. Kansi lähinnä ärsyttää. On Pariisissa muutakin kuin Eiffel-torni, ja muistaakseni se on ollut muutaman muunkin kirjan kannessa. Tarinan loppu on jotenkin ihana, se teki tästä paljon paremman kuin mitä olisin tarinan pienessä suvantovaiheessa uskonutkaan.

Tätä on luettu niin paljon, että linkitän nyt Lauran tekstiin. Sieltä pääsee monen muun arvioon kirjasta.

****-

lauantai 11. tammikuuta 2014

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit


Serkukset Nick ja Helena ovat lapsuudesta saakka viettäneet kesät perheen hulppealla sukutilalla. Päiviin kuuluu paistattelua laiturilla, grillijuhlia ja cocktail-kutsuja. Toisen maailmansodan jälkeen serkut ajautuvat omille teilleen. Helena lähtee Hollywoodiin kihlattunsa Averyn luo ja Nickin mies Hughes palaa sodasta heidän uuteen kotiinsa, Floridaan. Nyt kaikki voi olla kuin ennen sotaa. Mikään ei estäisi heidän auvoisia tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Arvattavissa on, että kaikki suunnitelmat eivät mene ihan putkeen. Kun serkukset vuosien päästä palaavat sukutilalle heidän erimielisyytensä ovat johtaneet siihen, että he ovat hädin tuskin puheväleissä keskenään. Heidän teini-ikäiset lapsensa Daisy ja Ed tulevat sen sijaan hyvin toimeen ja löytävät vaellellessaan ruumiin läheltä Tiger Housea.

Murhaajan selvittäminen ei kuitenkaan tunnu kirjassa olevan se tärkein asia, vaan kuollut kotiapulainen jää ihmissuhdekoukeroiden ja salaisuusuksien varjoon. Kirjassa käydään suunnilleen saman ajanjakson tapahtumia läpi viiden päähenkilön näkökulmasta kerrottuna. Tapahtumat sijoittuvat suunnilleen vuosien 1940-1960 välille. Jokainen näkee ja kokee tapahtumia omasta näkökulmastaan. Nämä näkökulmat ovat toki omanlaisiaan, mutta tapahtumien mennessä päällekkäin, minusta alkoi tuntua, että asioita hieman toisteltiin liikaa. Eri kertoja tekee tarinasta kuitenkin vaihtelevan, vaikka en erityisemmin ihastunut yhteenkään kirjan henkilöistä. Lukiessa kenestäkään ei tullut minulle läheistä. En tiennyt kenen puolelle olisin asettunut. Kaikilla tässä tarinassa on puutteensa ja heikkoutensa, mutta eihän oikeassakaan elämässä kukaan ole virheetön, tai tee aina hyviä ja oikeita valintoja. Sekin olisi tuntunut teennäiseltä, jos joku olisi ollut liian puhdas pulmunen.

Sillä, että kirja on esikoisteos ei ainakaan tunnustettavasti ole vaikutusta pidänkö jostain kirjasta vai en. Mutta positiivisena täytyy mainita että Klaussmann ei tarjoa kaikkea lukijalle heti tarjottimella nenän eteen vaan antaa lukijan ajatella. Ponnistella ei kuitenkaan tarvitse. Teksti on helposti lähestyttävää, vaikka tarina ja tunnelma ovat synkän puoleisia. Tunnelma on tarpeeksi kiinnostava, että tarinaan on ihan mukava palata, mutta ei niin erityinen, että yöunet menisivät. Tämä tuntui välipalalta.  

Täydellinen lukukokemus tämä ei minulle ollut, mutta ei mikään varsinainen pettymyskään. Minulla ei ollut tästä minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ollut suunnitellut lukevani tätä ainakaan vielä, mutta luettuani tästä jonkun nettikaupan kuvauksen, laitoin kirjan lukulistalle ja nappasin herätelainana lähikirjastosta mukaani.

Ainakin Laura ja Jenni ovat pitäneet tästä enemmän kuin minä.

***-

torstai 9. tammikuuta 2014

Kiinnostavat uutuudet - Kevät 2014

Tänä keväänä kustantamoiden katalogeissa, ainakaan ensivaikutelman perusteella, ei ollut hirvittävän montaa kiinnostavaa kirjaa. Tavallista pienempi määrä nostaa kuitenkin niihin kiinnostaviin kirjoihin kohdistuvia odotuksia. Minulla on kuitenkin vielä paljon viime vuotisia ja vanhempia kirjoja lukematta. Mielestäni listaaminen ja suunnittelu on puoli nautintoa. :)

Siltala

Eleanor Catton: Valontuojat 

WSOY

Donna Tartt: Tikli
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Tammi

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Gummerus

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Otava

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Bazar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar
Ildefonso Falcones: Paljasjalkainen kuningatar
Sere Prince Halverson: Äidinrakkaus

Minerva

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius


Pari ajatusta vielä näistä. Listaus perustuu täysin mutu-tuntumaan. Nämä kaikki eivät ole ihan must-luettavia, mutta en voinut mitään poiskaan jättää. Listassa on useampi minulle uusi kiinnostava kirjailija kuten Catton, Tartt, Lahiri ja Phillips. Muutaman saatan ostaa omaksi.

Minua häiritsee, kun asuinkaupunkini kirjastoiden Weborigosta ei löydy Cattonin teosta. (Naapurikunnankirjastossa on). Siellä on jo kaikki muutkin uutuudet tyyliin, mutta miksei tätä?

Toinen minua häiritsevä asia on Tarttin kirjan nimi. Kustantajan katalogin mukaan suomennoksen nimi on Tikli, mutta esim. Adlibris ei tunne sitä nimeä, vaan kirja löytyy nimellä Kultainen lintu. Myös kirjaston varausjärjestelmä löytää kirjan nimellä Kultainen lintu eikä Tikli. Mikä nimi on oikein? (Anteeksi, jos saatte kuvan, että olen kauhea nipottaja.)

Martelin kirja kiinnostaa, jos lukupinossa odottava Piin elämä ei ole kauhea pettymys. Falconesin Meren katedraalin jätin aikoinaan kesken. Aihe kiinnostaisi, joten toivottavasti jaksan kiinnostua hänen uusimmasta paksukaisestaan jossain vaiheessa. Sinistä herttuatarta ennen haluan lukea Punaisen kuningattaren, joka myös aiemmin oli lainassa, mutta intoa lukemiseen ei silloin ollut yleensäkään.  

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä


Pitkästä aikaa innostuin kirjoittamaan tänne. Saa nähdä olisiko tämä vuosi innostavampi blogin pitämisen osalta. Hiljaiseloni aikana olen kyllä lukenut ja seurannut teidän muiden blogeja. Tämän kevään uutuudetkin on tutkailtu. Ei ihan ihan hirveää määrää kiinnostavia ole tulossa, mutta toivottavasti ovat sitäkin laadukkaampia. Vanhojakin on pilvin pimein lukematta. Saa nähdä innostunko listaamaan.

Linnuntietä oli minulla aiemminkin lainattuna (varmaan heinäkuussa), mutta en enää muista mikä uutuus meni edelle enkä sitten jaksanutkaan siihen tarttua. Onneksi lainasin sen uudestaan viime kirjastoreissulla.

Ollessani kirjan lopussa mietin jo valmiiksi mitä kirjoittaisin. Se tuntui vaikealta. Mielestäni Linnuntietä on toisaalta kasvutarina ja toisaalta murhamysteeri. Sen tapahtumat sijoittuvat Kanadaan 1960-luvulla. McCarthyn perheeseen kuuluu isä Jack, äiti Mimi sekä lapset Mike ja Madeleine. He asuvat ilmavoimien työntekijöiden alueella nimeltään Centralia. Elämä näyttää ensin kultaiselta, mutta idyllisen kuoren alta paljastuu paljon muutakin. Jokaisella on salaisuutensa. Kirjan loppupuolella päähenkilö Madeleine on aikuinen ja koettu lapsuus heijastuu aikuisuuteen.

Kirjassa on noin 850 sivua, mutta se ei juurikaan tunnu lukiessa paksulta, koska tarina on pääosin vetävästi kirjoitettu. Ainoastaan Madeleinen aikuisuudessa on hetkiä, joista lukeminen ei minua suuremmin innostanut. Ne kuitenkin avaavat tarinaa hyvin. Erilaisia henkilöhahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja he ovat persoonallisia. Ajankuvaajana kirja on avartava. 1960-luvulla avaruuteen pääsystä kilpailtiin, televisiota ei katsottu aurinkoisella säällä eikä sitä läheskään kaikilla ollut, nykykatukuvasta hävinneet puhelinkopit ovat vielä voimissaan, ja mikäli eroat valtavirrasta tavalla tai toisella sinulla ei ole täyttä ihmisarvoa. Vammaiset ovat vajaita ja lesbot sairaita. Onneksi kehitystä on tapahtunut.

Tuntuu, että Linnuntietä on nyt saanut ansaitsemaansa huomiota blogeissa. Olin lukenut tätä noin parisataa sivua, kun huomasin ainakin Kirsin kirjoittaneen tästä. Enempää en hänen kirjoitukseensa halunnut kesken lukemisen paneutua, mutta siitä olen samaa mieltä, että Linnuntietä kannattaa lukea. Ainakin Liisan blogissa on linkkejä muihin blogeihin.

****½